maanantai, 10. syyskuu 2012
Äidin kulta
Tänään herra 3,5-veellä oli hoitopäivän jälkeen väsykiukku, ruoka ei maistunut ja vaatteet oli ihan väärät. Ookoo, ilman ruokaa iltapalaan asti, ei siinä mitään, mutta ulos täytyy kyllä pukea takki päälle kun siellä on oikeasti kylmä. Pinna oli kireä sekä äidillä että pojalla, kun mentiin ulos. Poika halusi hakea naapurin lapsia ulos, äiti sanoi ettei nyt kun siellä on vieraita, ei mennä nyt sinne pimpottamaan ovikelloa. Poika inttää että mennään nyt kokeilemaan. Äiti siihen että ei, tai mene itse jos väkisin haluat, mutta usko nyt kuitenkin että siellä on vieraita ja todennäköisesti eivät nyt tule ulos. Poika saa hepulin ja huutaa ruoto suorana keskellä tietä, kun äiti on niin ilkeä eikä halua tulla soittelemaan naapurin ovikelloa. No, äiti lopulta heltyy ja käydään soittamassa ovikelloa. Naapurit sanovat että on vieraita, ei päästä nyt ulos. Siitäkös poika pillastuu, alkaa vaatimaan että pitää etsiä joku muu kaveri, pitää olla kaveri, miks mulla ei oo kaveria, mulla ei oo ketään.... Tätä riittävästi kuunneltuaan äidillä palaa käämi, osittain siksi että poika on ihan hysteerinen eikä järkipuhe auta, toiseksi siksi, että pojan kaverittomuus on äidille arka paikka ja siitä puhuminen on kuin veistä kääntäisi haavassa. Sisaruksia kun ei ole pojalle yrityksistä huolimatta siunaantunut ja vihdoin on tehty päätös ettei sisaruksia nyt sitten tule kun siitä projektista ei tule muuta kuin pahaa mieltä. Niinpä äiti kiikuttaa, sydän verta itkien, simppailevan kersan sisälle ja laittaa omaan huoneeseensa rauhoittumaan. Fiksu äiti olisi ottanut pojan syliin ja rauhoittanut. Mutta kun äiti on ihan yhtä hermokimppu kuin poikakin, niin parempi että ollaan eri huoneissa vähän aikaa.
Poika huutaa huoneessa aikansa, kunnes toteaa että täytyy käydä hakemassa vessasta räkäpaperia. Siitä alkaa liennytys jonka aikana poika siirtyy olohuoneeseen äidin kaveriksi ja pääsee äidin rutistukseen. Äiti tahtoo hetken hengähdettyään selvittää asian puhumalla, ei huutamalla. Poika kyselee, miksi naapureissa kaikilla lapsilla on kavereita. Hän ei vielä ymmärrä, että ne ovat sisaruksia keskenään. Yritän selvittää hänelle, että kyllä äiti ja isä niin kovasti tahtoisivat että pojalla olisi leikkikaveri täällä kotonakin mutta kun se nyt ei vain onnistu, niin siihen vaan nyt pitää tottua ja oppia leikkimään vähän yksikseenkin. Äitiä itkettää, poikaa itkettää, halataan ja jutellaan, poika ei ymmärrä miksi äiti itkee. Eikä ymmärrä vieläkään, miksi kaikilla muilla on kavereita mutta hänellä ei.
Tämä tulee olemaan meille vaikea asia vielä pitkään. Kaverittomuudesta (=sisaruksettomuudesta) tullaan vuodattamaan vielä lukemattomia krokotiilinkyyneleitä, ennenkuin lapsi ymmärtää mistä on kyse, ja ennenkuin äidin haavat ovat niin umpeutuneet, että asiasta voi keskustella kiihtymättä. Siihen saakka äidin vain täytyy yrittää hoitaa leikkikaverin virkaa parhaan jaksamisensa mukaan.
Tälläistä tänään..
Kommentit