21 Jump Street ja The Vow. Tartteeko niistä muuta sanoo, kuin että Channing Tatum.

The Expendables ensimmäinen ei ollut mun juttu, kaikista machomiehistä huolimatta, tai ehkä juuri niistä johtuen. En ole mikään toimintaelokuvien ystävä muutenkaan, mitä nyt Terminator 2:sta on tullut katsottua nuoruudessa kun siinä oli se ihq Eddie. :) Mutta yleisesti ottaen kaikki legendaarisimmat action-pläjäykset (mitähän ne edes mahtaa olla?) on jääneet multa näkemättä. No, Expendablesin ajattelin katsoa isännän seuraksi kun oli sen verran väsy, etten jaksanut alkaa katsomaan mitään kauhean vakavasti otettavaa ja tarkkana pysymistä vaativaa leffaa. Ja onhan se hyvä tietää, mistä puhutaan, nyt kun Expendables 2 on teatterissa.. Expendables oli juuri siihen väsyneeseen olotilaan sopiva, huonoja näyttelijöitä ja ylenpalttista pyrotekniikkaa pullollaan. Tai näyttelijäthän on siis juuri niitä maailman kuuluisimpia, niitä machoimpia, niitä kovan luokan karjuja, jotka on tienanneet omaisuuksia näyttelemällä. Sylvester Stallone, Jason Statham, Dolph Lundgren, Jet Li ynnä muut kovanaamat sekä pienissä sivuosissa Arnold Schwarzenegger ja Bruce Willis.. Uskaltaisin kuitenkin väittää, ettei yksikään heistä ole pärjännyt elokuva-alalla näyttelijäntaidoillaan, vaan ihan joillain muilla avuilla. Sen verran kömpelöjä olivat vanhojen setien roolisuoritukset. Tai no, Jason Stathamin luokittelen vähän eri kastiin, hän on näytellyt aika monessa erilaisessa roolissa ja on mielestäni osoittanut osaavansa näytelläkin. :) 

Juonesta mulla ei ole hajuakaan, nukahdinkin puolivälin jälkeen, joten se kertonee mun mielipiteen aika pitkälle. Leffa oli suoraan sanottuna syvältä, mutta ajattelin kuitenkin kakkososan joskus katsoa ihan vain nähdäkseni, onko se yhtä surkea.

Viikonloppuna näkyi Viasatin leffakanavat ilmaiseksi, ja sieltä tuli toissailtana Reese Witherspoonin tähdittämä romanttinen komedia How do you know. Vastanäyttelijöinä oli mun inhokki Owen Wilson sekä sympaattisempi Paul Rudd. Omituisessa sivuosassa Jack Nicholson. Leffa kertoi Lisasta, entisestä urheilijatytöstä joka oli sekaisin elämässään ja miesasioissaan, kun hänet tahtoivat sekä upporikas baseball-pelaaja Matty (Wilson) sekä onneton tavisheppu George (Rudd). Se tavallinen tarina siis, mitä tekisin elämälläni. Ei tuossa leffassa oikeastaan muuta kiinnostavaa ollut kuin se, kumman miehen Lisa valitsee, joten pakko oli katsoa loppuun vaikka aamulla piti töihin. Ei mikään erityinen pläjäys, IMDB:kin antaa arvosanaksi vain 5.3, lähinnä harmiton hyvän mielen elokuva, jonka jälkeen uni maistui.

Meillä asuu siis herra 3,5-vee. Herra 3,5-vee on äärimmäisen aktiivinen, vauhdikas, temperamenttinen, puhelias ja kovaääninen tapaus. Aktiivisen "koti-minän" vastapainona herra 3,5-vee on myös hyvin herkkä, tarkkailevainen ja varovainen isommassa porukassa ja vieraiden seurassa, toisin sanoen ihmiset aina päivittelevät että voi kun on ihanan rauhallinen, hymyileväinen ja hyväkäytöksinen tämä teidän nuori mies. Yeah right. :D Kunpa vaan ihmiset tietäisivät, millainen leijona sieltä vihreäraidallisen takin ja harmaan kaivuripipon alta kotioloissa löytyy. Kun perheessä asuu kolme kovapäätä joista kukaan ei koskaan haluaisi antaa periksi, on hyvin hyvin vaikeaa neuvotella riitatilanteet selviksi rauhallisesti ja järkevästi.

Tänään herra 3,5-veellä oli hoitopäivän jälkeen väsykiukku, ruoka ei maistunut ja vaatteet oli ihan väärät. Ookoo, ilman ruokaa iltapalaan asti, ei siinä mitään, mutta ulos täytyy kyllä pukea takki päälle kun siellä on oikeasti kylmä. Pinna oli kireä sekä äidillä että pojalla, kun mentiin ulos. Poika halusi hakea naapurin lapsia ulos, äiti sanoi ettei nyt kun siellä on vieraita, ei mennä nyt sinne pimpottamaan ovikelloa. Poika inttää että mennään nyt kokeilemaan. Äiti siihen että ei, tai mene itse jos väkisin haluat, mutta usko nyt kuitenkin että siellä on vieraita ja todennäköisesti eivät nyt tule ulos. Poika saa hepulin ja huutaa ruoto suorana keskellä tietä, kun äiti on niin ilkeä eikä halua tulla soittelemaan naapurin ovikelloa. No, äiti lopulta heltyy ja käydään soittamassa ovikelloa. Naapurit sanovat että on vieraita, ei päästä nyt ulos. Siitäkös poika pillastuu, alkaa vaatimaan että pitää etsiä joku muu kaveri, pitää olla kaveri, miks mulla ei oo kaveria, mulla ei oo ketään.... Tätä riittävästi kuunneltuaan äidillä palaa käämi, osittain siksi että poika on ihan hysteerinen eikä järkipuhe auta, toiseksi siksi, että pojan kaverittomuus on äidille arka paikka ja siitä puhuminen on kuin veistä kääntäisi haavassa. Sisaruksia kun ei ole pojalle yrityksistä huolimatta siunaantunut ja vihdoin on tehty päätös ettei sisaruksia nyt sitten tule kun siitä projektista ei tule muuta kuin pahaa mieltä. Niinpä äiti kiikuttaa, sydän verta itkien, simppailevan kersan sisälle ja laittaa omaan huoneeseensa rauhoittumaan. Fiksu äiti olisi ottanut pojan syliin ja rauhoittanut. Mutta kun äiti on ihan yhtä hermokimppu kuin poikakin, niin parempi että ollaan eri huoneissa vähän aikaa.

Poika huutaa huoneessa aikansa, kunnes toteaa että täytyy käydä hakemassa vessasta räkäpaperia. Siitä alkaa liennytys jonka aikana poika siirtyy olohuoneeseen äidin kaveriksi ja pääsee äidin rutistukseen. Äiti tahtoo hetken hengähdettyään selvittää asian puhumalla, ei huutamalla. Poika kyselee, miksi naapureissa kaikilla lapsilla on kavereita. Hän ei vielä ymmärrä, että ne ovat sisaruksia keskenään. Yritän selvittää hänelle, että kyllä äiti ja isä niin kovasti tahtoisivat että pojalla olisi leikkikaveri täällä kotonakin mutta kun se nyt ei vain onnistu, niin siihen vaan nyt pitää tottua ja oppia leikkimään vähän yksikseenkin. Äitiä itkettää, poikaa itkettää, halataan ja jutellaan, poika ei ymmärrä miksi äiti itkee. Eikä ymmärrä vieläkään, miksi kaikilla muilla on kavereita mutta hänellä ei.

Tämä tulee olemaan meille vaikea asia vielä pitkään. Kaverittomuudesta (=sisaruksettomuudesta) tullaan vuodattamaan vielä lukemattomia krokotiilinkyyneleitä, ennenkuin lapsi ymmärtää mistä on kyse, ja ennenkuin äidin haavat ovat niin umpeutuneet, että asiasta voi keskustella kiihtymättä. Siihen saakka äidin vain täytyy yrittää hoitaa leikkikaverin virkaa parhaan jaksamisensa mukaan.

Tälläistä tänään..

Mulla on aina ollut jonkinlainen huono äiti -syndrooma. Pojan syntymän jälkeen olen vakaasti ollut sitä mieltä, että en osaa tätä hommaa, mulla vaan ei ole sellaista luontaista äidin vaistoa ja herkkyyttä mitä ehkä pitäisi olla. Ehkä se sai alkunsa siitä kun imettäminen ei heti sujunut, olin jotenkin pettynyt kun luulin että kaikki muut imettää mutta mä en vaan osaa. Heh, no näin jälkeenpäin se tietysti naurattaa, mutta silloin ei naurattanut. Yritän aina ajatella, että olen paras mahdollinen äiti omalle lapselleni, hänellä ei ole muuta äitiä joten tämä minun versioni täytyy nyt vain riittää ja teen parhaani että se versio täyttäisi edes ne lapsen perustarpeet, turvallisuuden, huolenpidon, ruuansaannin ja tunteen siitä että on rakastettu. Koska lastani rakastan yli kaiken, enkä ikinä salli hänelle tapahtua mitään pahaa, jos se vain minun toimillani on estettävissä.

Eilen kuitenkin taas äidin itsetunto sai kolauksen, kun lapsi oli telonut jalkansa ja minä en sitä heti tajunnut vaan komensin vaan poikaa yrittämään kävellä ja lopettamaan pikkuasioista valittamisen. Oli kiire hoitoon ja töihin ja pojalla on ollut sellainen vaihe, että jokaikisestä pienestä kolhusta nousee kauhea poru, joten mulla luonnollisesti ärsyyntymiskäyrä huitelee punaisissa lukemissa, kun kiireen keskellä lapsi vikisee jotakin pientä naarmua tai mustelmaa. No, tällä kertaa oli kuitenkin tosi kyseessä, jalka oli ihan aikuisten oikeasti kipeä mutta minä jätin sen noteeraamatta, vaikka lapsi väänsi itkua että kun ei pysty kävelemään ja sattuu tosi kovasti. Ja ettei nyt joku ala ajattelemaan että kauhea lapsenkiduttajaäiti, niin en tietenkään pakottanut lasta kävelemään, mutta vähän turhan kiukkuisesti kuitenkin lapsen jalkakipua kommentoin ja kannoin lasta ympäri taloa ja autoon ja autosta päivähoitopaikalle. Lapsi oli sitä mieltä että kyllä se jalka hoidossa paranee niinkuin parani viimeksikin pari päivää sitten, kun aamulla valitti jalkakipua luistelun jälkeen ja silloinkin mentiin kantaen hoitoon, ja kuitenkin mystisesti siellä hoitopaikalla jalka parani. Joten ajattelin että taas on kyseessä joku samanlainen juttu, joka sitten vain hoidossa unohtuu kun saa kavereiden kanssa temmeltää. Vasta siellä hoitopaikan pihalla aloin ihan oikeasti ajattelemaan että se jalka on varmasti kyllä nyt oikeasti kipeä, kun lapsi ehdotti että hän voisi hoitopaikalla kontata koko päivän kun ei hoitotädit voi häntä kantaa. Hoitopaikalla otin lapsen jalan tarkempaan syyniin ja totesin että nilkkahan on ihan turvonnut ja todella kosketusarka. Huoh.. Voi että miten ilkeän äidin sydäntä raastoi. Miksen ollut jo kotona tarkistanut tilannetta? Miksi piti olla niin kiire? Miksen osaa erottaa lapsen itkusta että milloin kipu on todellista ja milloin vähemmän todellista? Miksi olen niin huono äiti?

No, lapsi ei tietenkään hoitoon jäänyt, käytiin terveyskeskuksessa sitomassa ilmeisesti yöllä sängystä kompuroidessa nyrjähtäneet nivelsiteet ja nyt hoidellaan kotona pientä jalkapuolta. Konttaamalla ja kantamalla mennään muutama päivä ja maanantaina katsotaan, vaatiiko jalka uuden tk-reissun.

Tuli katsottua elämäni ensimmäinen James Bond -leffa alusta loppuun saakka. Monta kertaa olen yrittänyt, aina joko kyllästynyt tai nukahtanut. Nyt päätin että hitto vie katson vaikka väkisin, ja loppujen lopuksi sitä ei tarvinnut edes kovin väkisin katsoa. Ihan viihdyttävä toimintapläjäys, tosin äksöniä ja autohurjastelua tuntui olevan vähän liikaakin. Kyseessä siis viimeisin Bond eli Quantum of Solace. Daniel Craig taisi toki olla se pääasiallisin syy, miksi jaksoin katsoa loppuun asti.  Jos vielä sen edellisen eli Casino Royalen katsoisi, niin sitten olisin tyytyväinen ja voisin ehkä jopa katsoa tämän joka nyt seuraavaksi on tulossa. Niitä varhaisempia Bondeja en edes yritä katsoa vaikka ne ehkä monen mielestä on ne ainoat oikeat ja aidot Bondit..

Ai miksikö en tykkää Bondeista? No en tiedä, lähinnä kai siksi, että ne on mun mielikuvissa niin yliampuvia ja jollain lailla mauttomia ja epärealistisia. Ne ei jätä mitään mielikuvituksen varaan vaan siinä on kerrottu kaikki ja paljon enemmänkin. Ne on ehkä myös jotenkin vähän liian "helppoja" ja katsojaa mielisteleviä. Mutta tietyssä mielentilassa sekin toki menettelee, ja kun tietää mitä on tulossa, niin on helpompi jaksaa loppuun saakka.