Mulla on aina ollut jonkinlainen huono äiti -syndrooma. Pojan syntymän jälkeen olen vakaasti ollut sitä mieltä, että en osaa tätä hommaa, mulla vaan ei ole sellaista luontaista äidin vaistoa ja herkkyyttä mitä ehkä pitäisi olla. Ehkä se sai alkunsa siitä kun imettäminen ei heti sujunut, olin jotenkin pettynyt kun luulin että kaikki muut imettää mutta mä en vaan osaa. Heh, no näin jälkeenpäin se tietysti naurattaa, mutta silloin ei naurattanut. Yritän aina ajatella, että olen paras mahdollinen äiti omalle lapselleni, hänellä ei ole muuta äitiä joten tämä minun versioni täytyy nyt vain riittää ja teen parhaani että se versio täyttäisi edes ne lapsen perustarpeet, turvallisuuden, huolenpidon, ruuansaannin ja tunteen siitä että on rakastettu. Koska lastani rakastan yli kaiken, enkä ikinä salli hänelle tapahtua mitään pahaa, jos se vain minun toimillani on estettävissä.

Eilen kuitenkin taas äidin itsetunto sai kolauksen, kun lapsi oli telonut jalkansa ja minä en sitä heti tajunnut vaan komensin vaan poikaa yrittämään kävellä ja lopettamaan pikkuasioista valittamisen. Oli kiire hoitoon ja töihin ja pojalla on ollut sellainen vaihe, että jokaikisestä pienestä kolhusta nousee kauhea poru, joten mulla luonnollisesti ärsyyntymiskäyrä huitelee punaisissa lukemissa, kun kiireen keskellä lapsi vikisee jotakin pientä naarmua tai mustelmaa. No, tällä kertaa oli kuitenkin tosi kyseessä, jalka oli ihan aikuisten oikeasti kipeä mutta minä jätin sen noteeraamatta, vaikka lapsi väänsi itkua että kun ei pysty kävelemään ja sattuu tosi kovasti. Ja ettei nyt joku ala ajattelemaan että kauhea lapsenkiduttajaäiti, niin en tietenkään pakottanut lasta kävelemään, mutta vähän turhan kiukkuisesti kuitenkin lapsen jalkakipua kommentoin ja kannoin lasta ympäri taloa ja autoon ja autosta päivähoitopaikalle. Lapsi oli sitä mieltä että kyllä se jalka hoidossa paranee niinkuin parani viimeksikin pari päivää sitten, kun aamulla valitti jalkakipua luistelun jälkeen ja silloinkin mentiin kantaen hoitoon, ja kuitenkin mystisesti siellä hoitopaikalla jalka parani. Joten ajattelin että taas on kyseessä joku samanlainen juttu, joka sitten vain hoidossa unohtuu kun saa kavereiden kanssa temmeltää. Vasta siellä hoitopaikan pihalla aloin ihan oikeasti ajattelemaan että se jalka on varmasti kyllä nyt oikeasti kipeä, kun lapsi ehdotti että hän voisi hoitopaikalla kontata koko päivän kun ei hoitotädit voi häntä kantaa. Hoitopaikalla otin lapsen jalan tarkempaan syyniin ja totesin että nilkkahan on ihan turvonnut ja todella kosketusarka. Huoh.. Voi että miten ilkeän äidin sydäntä raastoi. Miksen ollut jo kotona tarkistanut tilannetta? Miksi piti olla niin kiire? Miksen osaa erottaa lapsen itkusta että milloin kipu on todellista ja milloin vähemmän todellista? Miksi olen niin huono äiti?

No, lapsi ei tietenkään hoitoon jäänyt, käytiin terveyskeskuksessa sitomassa ilmeisesti yöllä sängystä kompuroidessa nyrjähtäneet nivelsiteet ja nyt hoidellaan kotona pientä jalkapuolta. Konttaamalla ja kantamalla mennään muutama päivä ja maanantaina katsotaan, vaatiiko jalka uuden tk-reissun.