Tulipa katsottua eilen pätkä elokuvaa. En jaksanut katsoa alkua pidemmälle koska a) olin kipeä, b) olin väsynyt ja c) leffa oli täyttä scheissea. Kyseessä oli "komedia" nimeltä Goon vuodelta 2011. Siinä näytteli se ärsyttävä Stiffler-tyyppi joka American Pie -leffoista on tullut tunnetuksi. En vaivaudu nyt edes googlettamaan, mikä häiskän oikea nimi on. Elokuva kertoi portsarista joka värvättiin lätkäjoukkueen tappelijaksi. Okei, jo aihe kuulostaa ihan idiootilta, mutta se oli "based on a true story" ja saanut IMDB:ssä kuitenkin komediaksi kohtuuhyvät arvostelut, joten ajateltiin että ehkä se olis kuitenkin katsomisen arvoinen. No, ainoa mikä tuossa oli komediaa, oli ne arvostelut, ei leffa. Jätin yli puolet katsomatta ja rupesin nukkumaan. Isäntä tuumasi aamulla että leffa oli yhtä luokattoman huono loppuun saakka, joten en menettänyt mitään.

Mutta eilen maattuani koko päivän peiton alla kuumeen ja karmean yskän kourissa löysin Youtubesta wanhoja aarteita, nuoruusvuosieni suurimman rakkauden, bändin nimeltä The Clash. Onhan se toki tässä vuosien varrella aina jossain määrin kulkenut mukana, mutta punk-aate sinällään ei enää näin "aikuisena" oikein iske. Mutta nyt olen taas ihan hurmaantunut noista vanhoista videoista ja nostalgiaa huokuvista biiseistä. Kaivoin kaikki vanhat Clash-levyt naftaliinista ja niitä on nyt pakkokuuntelutettu muullekin perheelle. No, otan ne autoon niin saan kuunnella niitä siellä ihan rauhassa ja muistella kultaista nuoruutta.

Tässä yksi suosikkibiisi, Guns of Brixton.